VAPAAEHTOISTYÖSSÄ LÄNSI-AFRIKASSA
Olen itse viimeiset viisi vuotta vastaanottanut, lähinnä kesäkuukausina, kahden eri kansainvälisen järjestön kautta talkoojia eri puolilta maailmaa kotiini tänne Sääperin rannalle.
Olen kokenut tämän kulttuurivaihdon suurena rikkautena ja saanut siitä paljon. Olen voinut tutustua erilaisiin ihmisiin, saanut kuulla heidän tavoistaan elää ja nähdä ympäröivää maailmaa.
Vihdoin tänä vuonna myös itselleni tuli mahdollisuus kokeilla vapaaehtoistyötä.
Olen reissannut paljon Aasiassa, ja sinne ilmansuuntaan en enää halunnut. Suuri intohimoni on ollut jo kauan päästä kiertämään Etelä-Amerikkaa, mutta jo yksin se että aikatauluni oli rajallinen, poisti tämän mantereen suunnitelmistani. Koirien hoitajan ja talovahdin saaminen useiksi kuukausiksi osoittautui mahdottomaksi eikä taloutenikaan olisi kuukausien matkaa mahdollistanut. Lyhyelle matkalle Latinalaiseen Amerikkaan en halunnut lähteä.
Koska minulla oli aikaa ainoastaan kuukausi valitsin matkakohteekseni Länsi-Afrikan. Lentolipunkin onnistuin saamaan Lapin lentojen hinnalla! Ajatukseni oli se että puolet ajastani viettäisin vapaaehtoistyössä Gambiassa, puolet kiertelisin alueen muita pieniä maita; Senegalia sekä Guinea-Bissauta.
Lensin marraskuun alussa Istanbulin kautta Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Kaupunkia voidaan pitää ainoana metropolina tässä kolkassa Afrikkaa. Asukkaita on n. 2 miljoonaa. Kaupunkiin en ehtinyt kolmen siellä viettämäni päivän aikana tutustua kuin pintapuolisesti mutta sekin oli tyhjää parempi. Dakarissa asuin yksityishenkilöltä vuokraamassani vierashuoneessa jossa oli kaikki mitä asumiseen tarvitsin.
Dakarista matkasin etelään Mbour nimiselle paikkakunnalle jossa vietin seuraavat päivät tutustuen paikalliseen kulttuuriin. Siellä sain asua viihtyisässä kotimajoituksessa.
Mbourista jatkoin matkaani läpi Senegalin maaseudun Gambian rajalle. Rajatarkastusten jälkeen matka jatkui vielä tovin ennen kuin ylitin valtaisan Gambia joen. Matkani tein paikallisten kimppakyydeillä, joko vanhoilla, eurooppalaisten käytöstä poistamilla 7 -hengen farmariautoilla tai huonokuntoisilla pienoisbusseilla. Autojen kunto yleensäkin oli surkea ja liikennekulttuuri aika ajoin kovinkin hurjaa!
Joen ylityksen jälkeen matkasin seuraavaan määränpäähäni joka oli Serekunda. Majoittauduin vaatimattomaan guesthouseen. Pari päivää halusin tutustua omatoimisesti paikalliseen elämän menoon ennen siirtymistäni tulevaan isäntäperheeseeni.
Isäntäperheeni asui Lantrikunda nimisellä alueella. Se on tiivis kyläyhteisö keskellä laajempaa Serekundan aluetta. Paikalliseen tapaan asuintalot sijaitsevat kivimuurien sisällä, niin oli meilläkin. Perheellä oli muurien sisällä kaksi eri taloa jotka olivat jaettu suvun kesken. En sinä aikana mitä perheessäni vietin saanut lopullista varmuutta siitä kuinka monta henkeä kaikkineen siellä asui mutta pitkän matkaa toistakymmentä, kolmessa eri sukupolvessa. He olivat muslimeja ja uskonto oli vahvasti läsnä heidän päivittäisessä arjessaan. Muurien sisällä perheen pää oli äiti (isä oli kuollut), sekä osin myös täti joka oli suvun vanhin. Talon ulkopuolella suvun ohjaksia piteli sitten vahvasti yksi perheen lukuisista pojista.
Työskentelin perheen puutarhassa aamupäivisin n. 4 h ajan, iltapäivän paahde oli jo liian rankkaa puutarhatyöhön. Lämpötila päivisin oli varjossa +35C, öisin kymmenen astetta viileämpi. Makuusoppeni oli yhden huoneen kulmassa. Sängyn yllä oli moskiittoverkko mutta kun mitään ilmaa viilentävää ei ollut, ei edes ropelituuletinta, yöt olivat aika-ajoin tuskaisia. Lisäksi kahtena yönä moskiittoverkko putosi ihoani vasten ja melkoiset puremajäljet inisijät saivat aikaiseksi päästyään pistämään verkon läpi ympäri kehoani. Olin onnekseni koko matkan malarialääkitysen alaisena.
Työni oli pienellä käsikuokalla maanmuokkaamista ja banaanipuiden kunnostusta. Sadekausi oli päättynyt reilua kuukautta aiemmin ja ennätystulvat olivat tehneet suurta vahinkoa myös puutarhassamme. Nyt oli uuden satokauden käynnistys. Banaanipuita oli n. 30 kpl. Lisäksi siellä oli jonkin verran sokeriruokoa mitä olikin mukava ja piristävää pureskella aina työpäivän aikana. Erilaisia kasviksia oli tarkoitus kylvää penkkeihin maanmuokkauksen jälkeen. Maa oli yllättävän ravinteikasta. Jatkuvasti kuokkani tekemästä vaosta pilkisteli erilaisia lieroja. Kemiallisia lannoitteita he eivät käytä viljelyyn, ainoastaan luonnonlantaa kuten esim. kuivattua vuohen- ja kananpaskaa. Perheessämme oli molempia - sekä vuohia että kanoja. Muutama kissa pyöri myös muurien sisällä. Taivaalla näkyi päivittäin valtaisia määriä suuria petolintuja. Oli aivan tavallista nähdä samanaikaisesti jopa kolmekymmentä kotkaa leijuvan Lantrikundan yllä!
Perheyhteisö oli hyvin tiivis. Silmiinpistävää oli vanhojen ihmisten arvostaminen ja heistä huolehtiminen. Kyläyhteisössämme oli paljon lapsia ja niitä pyöri päivittäin kanssani puutarhassa. Gambiassa lapset käyvät koulua kahdessa eri vuorossa, aamuvuorolaiset aloittavat koulupäivänsä aikaisin aamulla, iltapäivävuorolaiset puolenpäivän jälkeen. Yhdelläkään lapsella tai teini-ikäisellä en nähnyt älypuhelimia saati edes niitä vanhanaikaisiakaan vempeleitä. Lapset olivat iloisia ja leikkivät juuri niitä leikkejä mitä lasten tulisikin leikkiä... erilaisia pallopelejä, pieniä nahisteluja jne. Ostin kylämme lapsille uuden jalkapallon ja siitä suuri riemu sitten syntyikin.
Muurien sisällä naiset pukeutuivat aivan normaalisti, pyykkiä pestiin kivilattialla välillä ylävartalokin paljaana mutta aina kun he poistuivat muurien ulkopuolelle, vaikkapa torireissulle, oli pukeutuminen hyvin huoliteltua. Naiset kulkivat pääasiassa värikkäisiin perinneasuihin puettuina ja päät aina huivitettuina. Pieniä lapsia kannettiin kankaaseen käärittyinä selässä, pään päällä erilaista tavaraa.
Päättyneen sadekauden tulva oli tuhonnut myös kylämme pikku moskeijan ja sitä nyt purettiin käsipelin. Tarkoituksena on rakentaa uusi moskeija lähikuukausien kuluessa. Kaikki tämä tapahtuu talkootyönä. Oli hauska seurata esim. sitä kun kotikulmani nuori kauppias heilutti pölyisenä lekaa moskeijan raunioilla, keskeyttäen aina hetkiseksi työnsä silloin kun kadun toisella puolella sijaitsevaan puotiin asteli asiakas. Perjantaisin kyläyhteisömme ihmisiä matkasi viiden kilometrin päässä sijaitsevaan alueen päämoskeijaan joka oli valtaisan kokoinen.
Islam näkyi myös ruuassamme, sianlihaa ei luonollisesti käytetty vaan pääasiassa liha oli kanaa tai kalaa. Päivittäiset yhteisateriat olivat sitten ikimuistoinen kokemus. Ruoka tuotiin isoa metallisoikkoa muistuttavalla vadilla. Istuimme ulkona kivilattialla vadin ympärillä ja söimme suoraan vadilta. Naiset söivät yleensä käsin (oikealla kädellä), minä ja perheen miehet käytimme lusikkaa. Ruoka oli herkullista! Vaikka vietin Länsi-Afrikassa kuukauden ja söin päivittäin paikallista ruokaa, en kärsinyt kertaakaan mistään vatsavaivoista.
Ensimmäisen perheessäni viettämäni viikon jälkeen halusin matkata viikonlopuksi maalle. Vietinkin kolme päivää maaseudulla Etelä-Gambiassa. Äänimaailma varsinkin aamuisin oli huikea! Yöt tuhansien sirkkojen siritysten säväyttämiä. Viikonlopun jälkeen palasin perheeseeni mistä sitten matkani jatkui takaisin Senegaliin josta paluulentoni Eurooppaan oli. Guinea-Bissauhun en ehtinyt, nytkin tuntui siltä että liian paljon jouduin reissaamaan liian lyhyessä ajassa.
Paljon olen elämässäni matkustanut - tätä kirjoittaessani laskin että ainakin 23 eri maassa. Mutta tämä Länsi-Afrikan matka oli yksi elämäni parhaista ja ikimuistoisimmista. En voisi kuvitellakaan matkailevani turistiresorteissa. Tutustuminen paikallisiin, eläminen paikallisten kanssa ja heidän tavoin on paras anti matkoilla. Ja tämä tapa matkustaa sopii hyvin kaltaiselleni vähävaraiselle, päiväbudjetit eivät kummoisia ole kun voi asua paikallisten kanssa. Se lisää ymmärrystä maailmasta missä elämme, ja muistuttaa myös siitä että me kaikki olemme samanlaisia ihmisiä - omine iloineen, arkihuolineen tai murheineen.
Länsi-Afrikassa näin asioita jotka olen huomannut läntisestä maailmastamme jo pikkuhiljaa kadonneen... yhteisöllisyyden, vanhojen ihmisten ja lasten arvostuksen, huolenpidon toisesta ihmisestä tai taidon nauttia arjen pienistä hetkistä silloinkin kun taloudellinen hyvinvointi olisi hyvinkin vajavainen.
Palatessani Suomeen näin ensi kertaa kuukauteen Tikkurilan asemalla ensimmäiset huojuvat humalaiset. Ilo oli kadonnut ihmisten kasvoilta ja kaikki näytti olevan yhtä harmaata massaa. Eikä sen hetkinen räntäsade juurikaan omaa mielialaani piristänyt. Vilustuinkin heti Suomeen saavuttuani ja viime viikko meni lähes kokonaan vuodepotilaana.
Matkani anti tiivistetysti: Meidän Suomalaisten tulee olla kiitollisia siitä mitä meillä on. Jättää turhat narinat sikseen ja nauttia jokaisesta päivästä mitä täällä saamme elää. Löytää se onni myös arjen pienistä asioistamme. Raha ei yksin onnelliseksi tee.
Mukavaa ja rauhaisaa Joulun alusaikaa!
