75521718_2570827176472756_43699316938390

Ulos kaapista 


Jälleen uusi syksy. Eristäytymistä ja vetäytymistä. Takkatulta, kynttilöitä, kirjoja, podcasteja, rauhoittumista ja yhä useammin vain hiljaisuutta. Ilman musiikkia, ilman sähkölaitteiden hurinaa tai niiden aiheuttamaa sähköistä säteilyä. Vain omien ajatusten ja tunteiden tarkkailua, mielen ja kiireen tyhjennystä.


Luonto ympärilläni valmistautuu talveen. Pitkään lepoon, rauhaan. Viimeisetkin kuolleet lehdet ovat tippuneet puista. Äkikseltään näyttää että lehtipuiden elämänliekki olisi kokonaan sammunut. Näin ei ole. Yleensä vuodenaikaan kuuluvat kovat tuulet ovat loistaneet poissaolollaan. Outoa? Ei sillä että niitä olisin kaivannutkaan... Myrskyjen tuomia sähkökatkoja, peltikaton pauketta, marraskuisia, rukkasen kokoisia räntähiutaleita hakkaamaassa päin naamaa. Tuuletonta oli pitkään. Mutta tänään sataa ja tuulee.


Mutta hiljaisuuden ja luonnon lisäksi usein iltaisin istuessani yksin "keljassani" Estas Tonnen kitarointi rauhoittaa mieltä. Tuikut palavat pöydillä, kissa leikkii ympärilläni tai vaan nukkuu sohvan nurkassa. Välillä Pink Floydia. Shine on your grazy diamond. Tuleva iätön? Kuunnellaanko Pink Floydia kolmensadan vuoden päästä yhtenä aikakautemme helmistä? Kuten mekin kuuntelemme vuosisatojen takaisia mestariteoksia - Beethovenia, Mozartia. 


Emme. Sillä ihmiskuntaa ei silloin enää ole. Ainakaan nykysivilisaation muodossa. Se tuhosi itse itsensä. Mutta muisto ajastamme, tästä hulluudesta, se säilyy silti. Luonnon muistipankissa - puissa, kasveissa, kallioissa, vesissämme ja maaperässä. Kaikkialla. Ikuisuudessa. Muisto ei sieltä katoa. Se on ja pysyy. Se muistuttaa siitä mitä ahneus, itsekkyys, omahyväisyys, totaalinen kusipäisyys tekivät. 


Palaan ajatuksissani säähän. Rysähtääkö kohta? Tulevatko kaikkien aikojen talvimyrskyt? Mutta räjähtävätkö myös Virtasten osakesijoitukset? Katoavatko säästöt ja omaisuudet bitteinä kuin pierut saharaan? Pientä väreilyä on ollut ilmassa. Koko syksyn sää on ollut lämmin, mutta olen tuntenut poikkeuksellisen paljon kylmää energiaa. Olen aistinut ja myötäkokenut tuskaa, pelkoa, epätietoisuutta. Kuullut niitä puheissa, nähnyt uutisissa ja lukenut myös ihmisten silmistä. Tämä kylmäenergia on yrittänyt tunkeutua myös minuun. Onnistumatta. 


Oma matkani on ollut pitkä. Se on ollut välillä hyvinkin tuulinen, kovin kivikkoinen. Mutta matkani on ollut rikkaus. Se on ollut oppi, opetus ja johdatus. Kasvu kasvun kipuineen siihen mitä nyt olen. Tietoisempi. Luottavaisempi siihen että useat valinnoistani ovat olleet oikeita ja luottavainen siihen että myös tulevat valintani sellaisia ovat.


Viimeiset kahdeksan kuukautta olemme eläneet maailmassa joka on ollut monille kuin pahaa unta. Epätodellista, outoa. Monin eri tavoin. Yhtä outoa oli tämä pitkään kestänyt tyyneys syksyn luonnossa. Oli kuin luonto pysähtyi hetkiseksi. Valmistui seuraamaan spektaakkelia, loppunäytöstä jossa nykysivilisaatio, jonka loppulaskenta on ollut käynnissä jo 150 vuotta, katoaa. Varmaa ainakin on se että edessä häämöttää fossiilikapistalismin loppu. Uusia innovaatioita tulee ja teknologiat kehittyvät mutta ne eivät vielä ratkaise perimmäistä ongelmaa - meitä ihmisiä on paljon ja me halutaan aivan liikaa. Miksi mikään ei riitä? Ja niin kauan kuin suuressa massassa vallitsevat arvot ovat sitä mitä ne ovat jo liian kauan olleet, muutosta kehitykseen ei ole näköpiirissä. Tai ainakin niin kauan kuin nykyjärjestelmä saa porskuttaa ja hulluudessaan riistää heikommilta ihmisiltä ja varsinkin luonnolta kaiken mitä irti otettavissa on. Unohtaen ihmisyyden, luonnon ja sen kunnioituksen.


Lock-downit. Rajat ja yhteiskunnat kiinni. Kontrolli lisääntyy ja yksilön vapaus vähenee. Vapautta ajatella itsenäisesti, olla eri mieltä jostain joka poikkeaa yleisestä narratiivista vähennetään hurjaa vauhtia. Meistä tehdään lampaita. Tunne historiaa ja tunnista nykykehityksen merkit. Mitä tästä kaikesta seuraa? Maailmanhistoria tunnistaa samat kehityskulut joista seurauksina on aina ollut kärsimys, kaaos ja tuho. Totaalitaarisia yhteiskuntia joissa ihmisyys on lakaistu romukoppaan ja pahuus on ottanut vallan. Mutta.... mutta totta tosiaan! Positiivistakin väreilyä on myös ilmassa! Luojan kiitos! 


Yhä kasvammassa määrin ihmisiä on heräämässä, tietoisuus lisääntyy ja moni on jopa uskaltautuu omasta kaapistaan ulos. Kuten minäkin. Kun kaapin ovea vain rohkeasti uskaltaa raottaa, avautuukin kokonaan uusi maailma. Miksi se maailma on pysynyt niin kauan piilossa tai miksi kaapin ovi on pysynyt visusti kiinni? Miksi myös minä, mielestäni avoin, utelias jopa rohkeakin, olen tätä kaappini ovea uskaltanut vain vähän raottaa? Pelon takia. Se on ollut ainoa syy. Omalla kohdallani pelko siitä, kun suuni avaisin ja todelliset ajatukseni ulos puhaltaisin, etten olisikaan se kiva ja mukava Erakkorannan Eki joka näihin päiviin saakka on halunnut koko maailmaa syleillä. Miksi aina on pitänyt olla mieltä, joka kulloinkin ympäröivää yhteisöäni miellyttää? Miksi en ole uskaltanut olla aidosti oma itseni, tuoda rohkeasti esiin ajatuksiani tai maailmankuvani juuri sellaisina kuin itse ne koen ja näen? Tämä on pelkuruutta, rohkeuden puutetta astua pimeästä kaapista ulos valoon. Ei minun tarvitse miellyttää kaikkia. Ei sinunkaan. Kun kunkin oma maailmankatsomus ja totuus  muodostuu sydämen kautta, voimme olla luottavaisia. Mutta nykymyllerryksen keskellä on myös ansoja joihin helposti ajaudumme. Oma arviointikykymme alkaa helposti pettämään kun lukitsemme itsemme liian suppeaan maailmaan emmekä luota omaan sydämen ohjaukseen erottaa oikeaa ja väärää. Kannustankin itseäni entistä vastaanottavammaksi erilaisille näkemyksille, seuraamaan monipuolista uutisointia maailman menosta ja kannustan luottamaan oman sisäisen ääneni ohjaukseen. 


Ei minulla, eikä kenelläkään meistä ole oikeutta väittää että oma totuutemme on juuri se ainoa ja oikea. Helposti tätä julistamme emmekä anna tilaa itsellemme korjata näkemyksiämme vaikkapa uuden tiedon myötä. Sekin on rohkeutta että uskaltaa myöntää itselleen sekä muille että saatoin olla jossain asiassa väärässä. Mutta silloin kun omaa totuuttaan alkaa julistamaan pitää olla valmius myös perustelemaan tarvittaessa näkemyksiään sekä myös hyväksymään sen että osa ihmisistä saattaa nähdä asiat kokonaan eri valossa. Loukata ei tarvitse ketään, ja jos näin vahingossa kävisi, tulee myös olla rohkeutta pyytää anteeksi. Mutta myös antaa anteeksi jos itse kokee tulleensa loukatuksi. Olisiko tämä sitä karmojen puhdistusta?


Koko syksyn olen tuntenut yhä suurempaa tarvetta alkaa kirjoittaa ajatuksiani ylös, ehkäpä tehdä myös lähitulevaisuudessa omaa YT kanavaa jossa voin omia ajatuksiani ja havaintojani tuoda rohkeasti esiin. Tunnustan kyllä että viime vuoden Afrikan matkani jälkeen olen tehnyt useita eri yrityksiä alkaa uudelleen kirjoittamaan. Mm. matkarapsaa joka muuttui seikkailukertomukseksi, erilaisia yrityksiä purkaa mielestäni kulloisiakin ajatuksia, kokemiani vääryyksiä, upeita hetkiä luonnossa tai fiktiivisia utopioita paremmasta maailmasta. Vuosituhannen vaihteessa, kaksikymmentä vuotta sitten, James Redfieldin innoittamana olin kirjoittanut jo yli 150 sivua henkisestä seikkailuromaanistani mutta tietokone rikkoontui ja tekstit jäivät sinne. En sitä koskaan korjauttanut. Sillä että kirja jäi silloin kesken oli tarjoituksensa. Vielä ei ollut sen aika. En ollut kokenut elämää enkä elänyt sitä riittävästi. Tiedän että Palja (sen aikainen työnimi kirjalleni) vielä tulee mutta tiedän että sen aika ei vieläkään ole. Olen vielä matkalla polullani jota minun tulee tovi kulkea ennen kuin olen valmiimpi kirjoittamaan.


En haluaisi nähdä dystopiaa tulevaisuuden ainoana kuvana vaikka vahvasti sellaiselta maapallon tulevaisuus vielä näyttää. Haluan uskoa siihen että muutosvoima kasvaa ja ihmisten tietoisuus lisääntyy. Ja sitä että heränneiden ihmisten määrä saavuttaa jo pian sen kriittisen massan jossa todellinen muutos on mahdollista. Hiekka elonkehän tiimalasissa käy vaan niin pirun vähiin. Meillä on kiire!


Lopuksi lohdun sanat minut tunteville ja minusta välittäville. Ei... en ole sekoamassa, en ole höyrähtänyt mihinkään Q-kultteihin, enkä ole muuttanut tai muuttamassa sen kummemmin elämääni. Sitoumukset jotka olen itselleni ja muille antanut, liittyvät ne sitten työhöni tai mihin muuhun hyvänsä elämässäni vien luvatusti loppuun. Pitkästä aikaa taas energisenä,  entistä luovempana ja idearikkaampana. Mutta en takerru tai ankkuroidu liian vahvasti myöskään tulevaisuuden unelmiini vaan elän hetkessä ja olen onnellinen. Rakastettu ja rakastava juuri nyt. On hyvä olla visioita tulevasta, silloin hetkessä tapahtuvat kulloisetkin valinnat ovat kohti omia unelmiamme ja kaikille parempaan maailmaan johtavia. Omassa visiossani ei ole sijaa vihalle ja valheelle, vaan rakkaudelle ja välittämiselle. Kuinka sinulla?
Kiitos että jaksoit lukea tämän päivitykseni. Toivon että tämä herätti myös sinussa ajatuksia. Ehkä tämän kirjoitukseni myötä rohkenen jatkossa useammin pukea ajatuksiani sanoiksi niin blogissani, somessa kuin myös tulevien YT videoiden kautta? Se kirjakin päivän valon vielä näkee kun sen aika on. 

Hyvää torstaita ja voi hyvin!

Eki Erakkorannasta

Facebook www.facebook.com/erakkoranta

Instagram hermit_beach