birdwatching.jpg

ELÄMÄ

Olen viime aikoina miettinyt usein, elänkö tällä hetkellä elämääni siten kuin sen kuvittelin vuonna 2010 olevan? 
Onko tämä Erakkoranta nyt sellainen paikka kuin sen toivoin silloin olevan? Kyllä. Monessa mielessä kyllä.

Se oli aikaa kun elin vielä epäterveesti. Alkoholi oli muuttunut aika päivää sitten jo isoksi ongelmaksi, sen olin tajunnut myös itsekin. Söin epäterveellisesti ja olin pahasti ylipainoinen. Epätasapainoinen, voimaton. Elämänliekki lepatteli viimeisiään.

Mutta jotain oli silti vielä tallella. Kyky visioida tulevaa. Ja jossain kalkkeutuneen kuoreni alla oli vielä pienen pienet voimanrippeet muutokseen, tiedostaen että se mahdollisesti saattaisi olla myös viimeinen sellainen.

Oli jaksoja, joskus pidempiä, mutta usein vain muutaman päivän kestoisia, korjausliikeitä, uuden elämän alun yrityksiä. Rankasta juomisesta huolimatta hain jatkuvasti itseäni. En ehken sitä entistä, jo kadonnutta minääni, mutta sitä todellista. Luin paljon, aina olin lukenut. 
Luin kaikenlaista kirjallisuutta. Mutta juominen, se vain sekoitti tai lamaannutti päätäni. Saatoin tehdä hyvin järjettömiä ratkaisuja, niitä aivan hetken mielijohteesta. Pahensin tilannettani. Ongelmat kasvoivat ja vierailujaksot mieleni synkissä sopukoissa vain pitenivät.

Olin välillä hyvin masentunut ja voimaton. Päivät toistivat toinen toistaan; aikainen ylösnousu, paljon kahvia, tupakkia, koirat, kaljaa...

Vaihtelua päiviini onneksi toivat eri sesonkien mukanaan tuoma kalastus. Vaikka synkkä oli mieli syksyisin, siihen ajoittunut siian pyynti aina jäiden tuloon saakka oli hyvin terapeuttista.

Moni on kysynyt mistä nimi "Erakkoranta" on syntyjään?

Aloin purkamaan pahaa oloani vuonna 2010 aloittamalla tämän blogin jonka ristin "Erakkoranta" nimiseksi. Synkästä ajanjaksosta huolimatta en kirjoittanut päivistäni tummaan sävyyn. Sen sijaan kuvasin niiden kauniit ja hyvät puolet, niitäkin onneksi oli. Näin jälkikäteen harmittelen ettei minulla ollut voimia tai rohkeutta kirjoittaa siitä miten oikeasti tunsin ja kuinka elin. Eikä rohkeutta kirjoittaa myöskään siitä että aika ajoin mielessäni oli jopa itsetuhoisia ajatuksia.
(Tämän olen aina kieltänyt kun ystävieni kanssa noista ajoista on puhuttu.) No se että edes kirjoitin, auttoi minua. Vaikka vanha luovuuteeni oli jo kadonnut, osasin silti edelleen unelmoida. Unelmoin paremmasta elämästä, terveellisemmästä ja tasapainoisemmasta. Ei sellaisesta itsekkäästä, jota olin jo vuosikymmenet elänyt, vaan elämästä jolla olisi joku tarkoitus.

Pikkuhiljaa elämä muuttui. Sitten kunnon jysäyksen kera. Raitistuin. Ruokavaliokin muuttui. Myös Erakkorannassa alkoi tapahtumaan. Asiat joista vuosia unelmoin, ja 
väsyneessä mielessäni elin, alkoivat pikku hiljaa muuttumaan todeksi. Lisäksi että muut asian huomasivat, tämän muutoksen minussa sekä ympäristössäni, näin ja tunsin ne itsekin. 
Enkä ollut muutokseeni laisinkaan pettynyt. Aloin taas hengittämään, koko ajan vapaammin ja vapautuneemmin. Aloin tuntemaan tunnetta joka kauan oli ollut jo kadoksissa, Onnellisuutta. Myös iloa ja nautintoja - arjen hetkistä, havainnoistani ympärilläni ja ympäristössäni. Aloin tuntemaan uudelleen että elän. Ja minulla olisi vielä elämää jolla olisi myös jokin merkitys.

Syntyi tarve olla osallisena jossain. Pienenä ihmisenä mutta silti osana tätä kaikkeutta. Olla mukana luomassa omilla, paremmilla valinnoillani tulevaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Kaikille niille jotka joskus seuraavat muuttolintuja Värtsilässä tai tallaavat Bangkokin öisiä katuja.

Monia ikäviä asioita on sattunut, kaikille. Itselleni ehkä kohtuuttomasti. Taakka niistä olisi liikaa, elämän liekki hiipunut ellen olisi herännyt. Elämään ja nauttimaan hetkessä. Herännyt tekemään parempia valintoja. Sillä että tämä herääminen on tapahtunut jo elinkaareni ehtoopuolella, sillä ei ole mitään merkitystä. Aion elää niin kauan kuin sen on tarkoitettu kestävän ja nämä päivät aion elää onnellisena.

Erakkorannassa on lyhyessä ajassa ehtinyt jo vierailla lukuisa joukko vielä nuoria ihmisiä. Lähes kaikkialta maailmasta. Jokaisella oma tarinansa kerrottavanaan. Jokainen erilainen, jokainen omalla 
tavallaan ajatuksiani herättävä. Jotkut vieraat sisäisesti melko hajallakin olleita. Mutta meillä kaikillahan on ongelmamme. Jo se että olen saanut olla monelle näistä nuorista kanava jolle on voinut kertynyttä pahaa oloa purkaa, on ollut palkitsevaa ja tuonut omanlaistaan tarkoitusta omaan elämääni. On joukossa ollut myös ehjiä, elämäänsä etsiviä seikkailijoita. Hyvä niin. Kaikkia ei voi, ei jaksa, eikä tarvitsekaan auttaa.

Vielä ollessani pahasti alkoholisoitunut, haaveilin siitä että ensin raitistun itse. Sitten haluan olla apuna muille. Siitä ei ole tullut totta sellaisenaan. Enkä olisi tähän vielä riittävän vahvakaan.

Mutta se että talkoovieraani on palannut takaisin kotiinsa tai jatkanut matkaansa, vahvempana kuin tänne tullessaan, on antanut paljon. Se on vauhdittanut myös omaa toipumistani.

Kävin puolita öin istuskelemassa puutarhan portailla. Koivujen välistä pilkotti lähes täysikuu. Näkyi koiratarhojen hämyisät valot ja kirkkaalla tähtitaivaalla pieniä, repaleisia pilviä. Tuhannet hanhet kaklattivat kuun valaisemalla peilityynellä järvellä. Tätä on elämä. Elin oikeasti hetken hetkessä, olin yhtä ja tunsin itseni ihan vitun onnelliseksi. Ja olen sitä edelleen kun nyt tämän päivityksen päätän.

 

Elämää Erakkorannassa voit seurata TÄÄLTÄ